Lasten saaminen muttaa väistämättä elämää ja usein myös arvoja. Ennen lapsia elämässä on saanut keskittyä täysillä itseään kiinnostaviin asioihin siinä järjestyksessä ja silloin kun siltä on tuntunut. Kaikki eivät tietenkään ole halunneet luoda uraa sen enempää ennen lapsia kuin niiden jälkeenkään, eikä lasten saaminen toisaalta estä luomasta uraa, jos saa perhe-elämän sovitettua työaikatauluihin. Kaikki on omasta asenteesta, sinnikkyydestä, mielenkiinnon kohteista ja arvoista kiinni. Eikä tämä(kään) asia ole täysin mustavalkoinen.
Itse olen aloittanut työnteon lukioikäisenä ja ollut siitä lähtien koko ajan vakituisessa työsuhteessa johonkin työnantajaan ja välillä kahteenkin samaan aikaan. Työnteko on kuulunut elämääni normaalina osana arkea myös opiskelujen ohella ja olen ollut ylpeä ja onnellinen siitä, että olen pystynyt elättämään itseni ja hoitamaan mieheni kanssa tasapuolisesti kotimme talousasiat ensimmäisistä yhteisistä laskuista ja vuokrista alkaen. En kuitenkaan ole ikinä ollut kunnianhimoinen uranainen, enkä ole aktiivisesti tavoitellut uralla etenemistä ja uusia haasteita, vaan käynyt töissä saadakseni rahaa ja pystyäkseni toteuttamaan elämässä muita haaveita, unelmia ja pieniä iloja. Minulle on ollut tärkeää olla taloudellisesti muista riippumaton ja onnekseni olen tässä onnistunut. Tiedän, että työpaikat ovat tällä hetkellä kiven alla, joten olen todella onnellinen, että minulla semmoinen on nyt ja oli myös odottamassa äitiys- ja hoitovapaani ajan.
Olin esikoisen kanssa kotona vuoden ja yhdeksän kuukautta. Nautin tuosta ajasta suunnattomasti, enkä ikävöinyt töihin kertaakaan. Vanhempainvapaan muuttuessa hoitovapaaksi pienentynyt tulotaso vaati jonkun verran totuttelua, uhrauksia ja asioiden priorisointia sekä minulta että mieheltäni, mutta siihenkin tottui nopeasti. Oman lapsen kanssa vietetty aika ja arjessa mukana oleminen olivat asioita, joista en olisi halunnut luopua. Viime kesän alusta palasin kuitenkin töihin osa-aikaisesti tehden alussa töitä 50 % työajalla, syyskuun alusta 60 % työajalla ja nyt maaliskuun alusta täydellä 100 % työajalla. Jään uudelleen äitiyslomalle toukokuun puolen välin aikoihin, enkä malta odottaa.
Tällä hetkellä työmotivaatio on nollassa, mietin töissä mitä kaikkea kivaa voisin juuri nyt olla lapseni kanssa touhuamassa, mistä hetkistä jään paitsi ja miten paljon helpommalla iltaisin pääsisin, jos olisin ollut koko päivän kotona. Tähän väliin mainittakoon, että lapseni on päivät parhaassa mahdollisessa hoidossa isäni kanssa, joten elämä on edelleen hoitokuvioiden suhteen huoletonta ja helppoa. Kaipaan silti kotiin. Töissä parasta on lounastauko, jossa saan valmiin, herkullisen, monipuolisen ja lämpimän aterian eteeni ja saan syödä sen rauhassa. Muuta en töistä jää kaipaamaan, kun jään taas kotiin. Olen siis ehdottomasti enemmän kotiäiti kuin uranainen. Kotona olemisessa on myös omat heikot hetkensä, enkä osaa vielä sanoa millaista arki kahden pienen lapsen kanssa tulee olemaan. Kuulemani perusteella hieman haastavampaa ja rankempaa kuin vain yhden lapsen kanssa ;) Silti odotan malttamattomana äitiysvapaan alkua ja sitä, että pääsen taas olemaan lasten kanssa täysipäiväisesti kotona, luomaan omat rutiinit, laittamaan rajoja, rakastamaan ja keskittymään äitiyteen täysillä.
En ole ainakaan tähän mennessä ollut äiti, joka kaipaa omaa aikaa ja omia harrastuksia, vaan parasta on oman perheen kanssa oleminen ja yhteiset touhut. Tästä elämänvaiheesta olen haaveillut jo kauan ja nyt nautin siitä täysillä. Kliseinen sanonta: "lapset ovat pieniä vain hetken" pitää täysin paikkansa, enkä haluaisi menettää tästä ajasta hetkeäkään. Minusta on hyvä olla juuri nyt.
