Vanhempainvapaa lähenee loppuaan. Pikkumies ei kuitenkaan joudu vielä menemään hoitoon, koska jään kotiin hoitovapaalle ainakin ensi kesään asti, jolloin A on 1 vuoden ja 7 kuukauden ikäinen. Onneksi meillä on mahdollisuus siihen, että toinen meistä on kotona vielä hetken. En tiedä miten olisin pystynyt laittamaan näin pientä hoitoon jonnekin kodin ulkopuolelle. Tämän ikäinen lapsi tarvitsee vanhempiaan ja tämä äiti tarvitsee lastaan :)
Vaikka kotona oleminen pienen lapsen kanssa on välillä rankkaa ja hermoja raastavaa, nautin silti suunnattomasti siitä, että saan seurata lapseni kehitystä läheltä ja olla läsnä silloin, kun pikkuinen minua tarvitsee. Olemme itse halunneet lapsen ja koen velvollisuudeksemme hoitaa lasta niin pitkään itse kuin se on taloudellisesti mahdollista. Jos olisin halunnut luoda uraa tai en muuten vain haluaisi olla lapsemme kanssa, en olisi yrittänytkään saada lasta. Kyllä minullakin (niin kuin varmasti kaikilla vanhemmilla) on ollut hetkiä, jolloin tekisi mieli painua ovesta ulos ja toivoa että joku muu kuuntelisi hampaiden puhkeamiseen liittyvät kitinät, istuisi sängyn vieressä rauhoittelemassa itkuista lasta tai hoitaisi voimakkaan tahdon omaavan lapsen itku-potku-raivarit, kun kaikki ei mene pikkuisen mielen mukaan. Tällä hetkellä tärkein tehtäväni on kuitenkin olla äiti. Omat tarpeeni ja haluni tulevat vasta lapsen tarpeiden jälkeen. Univelka ja kylmät ateriat ovat jo arkipäivää ja televisiota en ole ehtinyt katsomaan lähes ollenkaan, vaikka suurin osa ajasta ollaan kotona. Minusta ei kuitenkaan tunnu, että olisin joutunut luopumaan mistään lapsen takia, vaan päin vastoin. Olen saanut todella paljon. Äitinä teen kaikkeni, että lapseni tuntisi olonsa turvalliseksi ja rakastetuksi. Meidän perheessä ei haleja ja suukkoja säästellä, vaan hellyyttä osoitetaan todella paljon.
Olen kuullut usein, että äitiys (tai vanhemmuus) muuttaa ihmistä, mutta itse en täysin allekirjoita tätä väitettä. Lapsi saattaa muuttaa elämän, mutta ei ihmistä. Ennen lapsen syntymää olin vaimo, tytär, sisko, ystävä ja työkaveri, eikä äitiys ole muuttanut näitä rooleja mitenkään. Totta kai lapsen myötä prioriteetit ovat toiset ja meillä on vähemmän kahdenkeskistä aikaa mieheni kanssa, enkä voi lähteä kavereiden kanssa ulos tuosta noin vaan, mutta ihmisenä olen edelleen se sama henkilö kuin ennen lasta. Olen vain saanut elämääni uuden roolin äitinä.
Miten olet itse kokenut äitiyden? Entä onko kotona oleminen lapsen kanssa ollut ihanaa vai onko ollut ikävä töihin?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kiitos viestistäsi!