Lapsen kanssa kotona oleminen käy kokopäivätyöstä ja yötkin ollaan päivystysvuorossa. Olen ollut lapseen sidoksissa 24/7 pojan syntymästä asti muutamaa omaa hetkeä lukuunottamatta. Pisin aika, jonka olen ollut erossa pojasta on neljä tuntia. Mies opiskelee täysipäiväisesti kokopäivätyön ohella, joten hän ei valitettavasti pystynyt ennen kesää paljoa osallistumaan lapsen hoitoon. Tilanne oli tiedossa etukäteen, niin olin osannut varautua siihen. Olen viihtynyt kotona loistavasti ja oman vauvan hoitaminen on juuri niin ihanaa kuin olin kuvitellutkin. Välillä kotona oleminen tuntuu toki rankalta, mutta en silti ole pahemmin kaivannut "omaa aikaa".
Viime aikoina olen kuitenkin alkanut kaivata omia hetkiä, jolloin voisin keskittyä vain itseeni ja nollata ajatukset. Ennen pojan syntymää harrastin epäsäännöllisen säännöllisesti liikuntaa. Käyn toki päivittäin koiran kanssa vaunulenkillä, mutta se on harvoin hermolepoa koiran vetäessä jokaiseen puskaan ja vastaantulevien koirien luokse. (Hihnakoulutus on jäänyt vähän vähälle :( ) Hyötyliikunnan lisäksi tykkään kovasti ohjatuista liikuntatunneista, kuten zumbasta, bodypumpista ja sisäpyöräilystä. Mies kannustikin minua liittymään kuntokeskuksen jäseneksi, jotta pääsen pari kertaa viikossa liikkumaan ja pääsen irti arjen pyörityksestä. Siitä hyötyy mieli ja ruumis. Mies lupasi maksaa jäsenyyteni kuntokeskukseen ja antaa minulle pari kertaa viikossa aikaa liikkumiseen. Sehän sopii minulle erittäin hyvin, varsinkin kun siskoni käy samalla salilla ja saan samalla viettää aikaa rakkaan siskon kanssa <3 Tänään pääsen ensimmäisen kerran uuden harrastuksen pariin. Ettei aloitus olisi liian rankka, ilmoittauduin siskoni kanssa rauhalliselle Bodybalance-tunnille, joka fyysisen treenin lisäksi auttaa rauhoittumaan :) Odotan jo innolla iltaa!
Onko teillä omia harrastuksia? Miten ja kuinka usein vietätte "omaa aikaa"?
-Älä unelmoi elämääsi, vaan elä unelmaasi- Valopilkkuja arjen keskeltä. Lapsiperheen arkea, sisustamista, ruoanlaittoa ja leipomista.
Näytetään tekstit, joissa on tunniste hoitovapaa. Näytä kaikki tekstit

tiistai 27. elokuuta 2013
keskiviikko 14. elokuuta 2013
Äitiyspohdiskelua
Vanhempainvapaa lähenee loppuaan. Pikkumies ei kuitenkaan joudu vielä menemään hoitoon, koska jään kotiin hoitovapaalle ainakin ensi kesään asti, jolloin A on 1 vuoden ja 7 kuukauden ikäinen. Onneksi meillä on mahdollisuus siihen, että toinen meistä on kotona vielä hetken. En tiedä miten olisin pystynyt laittamaan näin pientä hoitoon jonnekin kodin ulkopuolelle. Tämän ikäinen lapsi tarvitsee vanhempiaan ja tämä äiti tarvitsee lastaan :)
Vaikka kotona oleminen pienen lapsen kanssa on välillä rankkaa ja hermoja raastavaa, nautin silti suunnattomasti siitä, että saan seurata lapseni kehitystä läheltä ja olla läsnä silloin, kun pikkuinen minua tarvitsee. Olemme itse halunneet lapsen ja koen velvollisuudeksemme hoitaa lasta niin pitkään itse kuin se on taloudellisesti mahdollista. Jos olisin halunnut luoda uraa tai en muuten vain haluaisi olla lapsemme kanssa, en olisi yrittänytkään saada lasta. Kyllä minullakin (niin kuin varmasti kaikilla vanhemmilla) on ollut hetkiä, jolloin tekisi mieli painua ovesta ulos ja toivoa että joku muu kuuntelisi hampaiden puhkeamiseen liittyvät kitinät, istuisi sängyn vieressä rauhoittelemassa itkuista lasta tai hoitaisi voimakkaan tahdon omaavan lapsen itku-potku-raivarit, kun kaikki ei mene pikkuisen mielen mukaan. Tällä hetkellä tärkein tehtäväni on kuitenkin olla äiti. Omat tarpeeni ja haluni tulevat vasta lapsen tarpeiden jälkeen. Univelka ja kylmät ateriat ovat jo arkipäivää ja televisiota en ole ehtinyt katsomaan lähes ollenkaan, vaikka suurin osa ajasta ollaan kotona. Minusta ei kuitenkaan tunnu, että olisin joutunut luopumaan mistään lapsen takia, vaan päin vastoin. Olen saanut todella paljon. Äitinä teen kaikkeni, että lapseni tuntisi olonsa turvalliseksi ja rakastetuksi. Meidän perheessä ei haleja ja suukkoja säästellä, vaan hellyyttä osoitetaan todella paljon.
Olen kuullut usein, että äitiys (tai vanhemmuus) muuttaa ihmistä, mutta itse en täysin allekirjoita tätä väitettä. Lapsi saattaa muuttaa elämän, mutta ei ihmistä. Ennen lapsen syntymää olin vaimo, tytär, sisko, ystävä ja työkaveri, eikä äitiys ole muuttanut näitä rooleja mitenkään. Totta kai lapsen myötä prioriteetit ovat toiset ja meillä on vähemmän kahdenkeskistä aikaa mieheni kanssa, enkä voi lähteä kavereiden kanssa ulos tuosta noin vaan, mutta ihmisenä olen edelleen se sama henkilö kuin ennen lasta. Olen vain saanut elämääni uuden roolin äitinä.
Miten olet itse kokenut äitiyden? Entä onko kotona oleminen lapsen kanssa ollut ihanaa vai onko ollut ikävä töihin?

Tilaa:
Blogitekstit (Atom)