Työt odottavat ja eroahdistus iskee

Niin kuin olen aiemmissa postauksissa (mm. täällä) maininnut, olen palaamassa kesäkuun alussa töihin ja uusi vaihe elämässä alkaa. Teen 50 % työaikaa niin, että olen kaksi viikkoa töissä ja kaksi viikkoa kotona. Mitä lähemmäs kesäkuun alkua mennään, sitä surullisempi olen siitä etten voi olla pidempään kotona. En olisi ikinä uskonut, että töihin palaaminen ja lapsesta erossa oleminen voisi olla niin jännittävää. Vaikka silloin tällöin, varsinkin pimeän ja märän talven aikana, on ollut päiviä, jolloin kotona oleminen on maistunut puulta, hermot ovat olleet tiukalla ja aika on madellut eteen päin, olen suurimman osan ajasta nauttinut lapsen kanssa kotona olemisesta todella paljon.

Tiedän, että lapset ovat pieniä vain hetken ja olen yrittänyt nauttia tästä pikkulapsiajasta täysillä. Kun lapsi kiipeää syliin, rutistaa kovasti ja antaa ison märän kuolapusun. Lyödessään päänsä ojentaa kätensä kaivatessaan rakkautta ja lohdutusta juuri sinulta. Könyää vieressä peiton alla, kunnes painautuu ihan kiinni vartaloosi ja nukahtaa kokiessaan olonsa turvalliseksi. Tapailee sanoja ja kuulet lapsen sanovan selvästi "äiti", monta kertaa putkeen. Kertoo paljon asioita omalla kielellään ja eleillään, joista suurimman osan vain vanhemmat ymmärtävät. Juoksee nauraen päin, kun haluaa sinun kaappavan hänet isoon syleilyyn. Nauraa aidosti, jolloin tiedät lapsella olevan kaikki hyvin.

 Onnellisempia hetkiä ei olekaan. Näitä hetkiä minulle tulee kova ikävä. Haluaisin olla näkemässä ne kaikki.

Äitikaverit

Lapsen kanssa kotona ollessa toiset pienten lasten äidit ovat korvaamaton vertaistuki ja apu jaksamiseen. Ennen lapsen syntymää kuulin useita juttuja siitä, kuinka toiset äidit ovat niitä pahimpia. Ne arvostelevat, syyttelevät ja ovat itse maailman parhaita äitejä. Reilun vuoden äitinä olon jälkeen en ole törmännyt yhteenkään tällaiseen äitiin. En tiedä olenko itse niin naiivi ja sinisilmäinen, etten huomaa arvostelua ja piikittelyä, mutta omat kokemukset toisten äitien seurasta ovat vain positiivisia. Olen ollut toisten äitien kanssa tekemisissä blogin lisäksi muskarissa, kerhossa, vauvajumpassa, vauvauinnissa, ystäväpiirissä sekä naapureiden kanssa ja jokainen äiti on ollut todella mukava ja ystävällinen. En kyllä yleensäkään ole sellainen ihminen, joka vetää herneitä helposti nenäänsä (paitsi joistakin isovanhempien kommenteista), mutta syytäkään ei ole ollut. En ole saanut osakseni kritisointia ja arvostelua vaan tukea ja kannustusta. Ja niin sen mielestäni kuuluisikin ollakin. Itse olen myös (ainakin omasta mielestäni) ollut arvostelematta toisten tapaa olla vanhempia.

Lasten kanssa, niin kuin elämässä yleensä, ei ole vain yhtä oikeaa tapaa tehdä asioita. Jokaisen perheen ja vanhemman täytyy löytää ne itselleen sopivimmat ja parhaimmat tavat toimia. Se mikä toimii meillä, ei välttämättä toimi muilla. Se että minä halusin imettää lastani mahdollisimman pitkään ei tarkoita, että tuomitsen ne, jotka syystä tai toisesta imettävät lastaan vain vähän aikaa tai eivät ollenkaan. Enkä katso pahalla niitä, jotka eivät pysty tai halua hoitaa lastaan kotona vanhempainvapaan jälkeen. Asia toimii myös toisin päin. En pahoita mieltäni siitä, että toinen äiti kehuu lapsensa uusia taitoja, vaikka meidän lapsi ei niitä vielä osaisi. Tai siitä, että joku äiti sanoo tekevänsä kaikki ruoat itse ja minä syötän lapselle luvattoman usein purkkiruokia. En tule kateelliseksi siitä, että jonkun toisen lapsi nukkuu yöt kuin tukki aamuun asti ja meillä on takana vasta yksi kokonainen yö. Jokainen vanhempi on varmasti todella ylpeä omasta lapsestaan ja ylpeyden aiheet halutaan jakaa muiden kanssa. Toisen onni ja ilo ei ole minulta pois.

Itse olen saanut muilta samanikäisten lasten äideiltä korvaamatonta tukea ja kannustusta kysymyksiin ja ongelmiin, joita tähän mennessä on tullut eteen. Meidän perhe on onneksi selvinnyt ensimmäisestä vuodesta todella helpolla, mutta joitakin asioita on ollut helpottavaa jakaa äitikavereiden kanssa. Huonot yöunet, yösyöttöjen lopettaminen, flunssat, syöminen ja lapsiperheen arki ovat kaikki asioita, joita vain toinen samassa tilanteessa oleva voi täysin ymmärtää. Miten paljon enemmän olisinkaan murehtinut asioita, jos en olisi voinut jakaa niitä ystävien kanssa. Toivottavasti yhteydenpito säilyy lasten kasvaessakin.

Huomenna on luvassa lisää mukavia hetkiä hyvässä äiti-lapsiseurassa, kun menemme naapurin äidin ja heidän kahden lapsen kanssa lounaalle läheiseen kauppakeskukseen. Se onkin jo neljäs kerta tällä viikolla, kun näemme eikä vielä kyllästytä. Millaisia kokemuksia teillä on toisista äideistä? Kaipaatteko seuraa toisita äideistä vai viihdyttekö hyvin keskenään lapsen kanssa?

Omaa aikaa

Lapsen kanssa kotona oleminen käy kokopäivätyöstä ja yötkin ollaan päivystysvuorossa. Olen ollut lapseen sidoksissa 24/7 pojan syntymästä asti muutamaa omaa hetkeä lukuunottamatta. Pisin aika, jonka olen ollut erossa pojasta on neljä tuntia. Mies opiskelee täysipäiväisesti kokopäivätyön ohella, joten hän ei valitettavasti pystynyt ennen kesää paljoa osallistumaan lapsen hoitoon. Tilanne oli tiedossa etukäteen, niin olin osannut varautua siihen. Olen viihtynyt kotona loistavasti ja oman vauvan hoitaminen on juuri niin ihanaa kuin olin kuvitellutkin. Välillä kotona oleminen tuntuu toki rankalta, mutta en silti ole pahemmin kaivannut "omaa aikaa".

Viime aikoina olen kuitenkin alkanut kaivata omia hetkiä, jolloin voisin keskittyä vain itseeni ja nollata ajatukset. Ennen pojan syntymää harrastin epäsäännöllisen säännöllisesti liikuntaa. Käyn toki päivittäin koiran kanssa vaunulenkillä, mutta se on harvoin hermolepoa koiran vetäessä jokaiseen puskaan ja vastaantulevien koirien luokse. (Hihnakoulutus on jäänyt vähän vähälle :( ) Hyötyliikunnan lisäksi tykkään kovasti ohjatuista liikuntatunneista, kuten zumbasta, bodypumpista ja sisäpyöräilystä. Mies kannustikin minua liittymään kuntokeskuksen jäseneksi, jotta pääsen pari kertaa viikossa liikkumaan ja pääsen irti arjen pyörityksestä. Siitä hyötyy mieli ja ruumis. Mies lupasi maksaa jäsenyyteni kuntokeskukseen ja antaa minulle pari kertaa viikossa aikaa liikkumiseen. Sehän sopii minulle erittäin hyvin, varsinkin kun siskoni käy samalla salilla ja saan samalla viettää aikaa rakkaan siskon kanssa <3 Tänään pääsen ensimmäisen kerran uuden harrastuksen pariin. Ettei aloitus olisi liian rankka, ilmoittauduin siskoni kanssa rauhalliselle Bodybalance-tunnille, joka fyysisen treenin lisäksi auttaa rauhoittumaan :) Odotan jo innolla iltaa!

Onko teillä omia harrastuksia? Miten ja kuinka usein vietätte "omaa aikaa"?

Äitiyspohdiskelua

Vanhempainvapaa lähenee loppuaan. Pikkumies ei kuitenkaan joudu vielä menemään hoitoon, koska jään kotiin hoitovapaalle ainakin ensi kesään asti, jolloin A on 1 vuoden ja 7 kuukauden ikäinen. Onneksi meillä on mahdollisuus siihen, että toinen meistä on kotona vielä hetken. En tiedä miten olisin pystynyt laittamaan näin pientä hoitoon jonnekin kodin ulkopuolelle. Tämän ikäinen lapsi tarvitsee vanhempiaan ja tämä äiti tarvitsee lastaan :)

Vaikka kotona oleminen pienen lapsen kanssa on välillä rankkaa ja hermoja raastavaa, nautin silti suunnattomasti siitä, että saan seurata lapseni kehitystä läheltä ja olla läsnä silloin, kun pikkuinen minua tarvitsee. Olemme itse halunneet lapsen ja koen velvollisuudeksemme hoitaa lasta niin pitkään itse kuin se on taloudellisesti mahdollista. Jos olisin halunnut luoda uraa tai en muuten vain haluaisi olla lapsemme kanssa, en olisi yrittänytkään saada lasta. Kyllä minullakin (niin kuin varmasti kaikilla vanhemmilla) on ollut hetkiä, jolloin tekisi mieli painua ovesta ulos ja toivoa että joku muu kuuntelisi hampaiden puhkeamiseen liittyvät kitinät, istuisi sängyn vieressä rauhoittelemassa itkuista lasta tai hoitaisi voimakkaan tahdon omaavan lapsen itku-potku-raivarit, kun kaikki ei mene pikkuisen mielen mukaan. Tällä hetkellä tärkein tehtäväni on kuitenkin olla äiti. Omat tarpeeni ja haluni tulevat vasta lapsen tarpeiden jälkeen. Univelka ja kylmät ateriat ovat jo arkipäivää ja televisiota en ole ehtinyt katsomaan lähes ollenkaan, vaikka suurin osa ajasta ollaan kotona. Minusta ei kuitenkaan tunnu, että olisin joutunut luopumaan mistään lapsen takia, vaan päin vastoin. Olen saanut todella paljon. Äitinä teen kaikkeni, että lapseni tuntisi olonsa turvalliseksi ja rakastetuksi. Meidän perheessä ei haleja ja suukkoja säästellä, vaan hellyyttä osoitetaan todella paljon.

Olen kuullut usein, että äitiys (tai vanhemmuus) muuttaa ihmistä, mutta itse en täysin allekirjoita tätä väitettä. Lapsi saattaa muuttaa elämän, mutta ei ihmistä. Ennen lapsen syntymää olin vaimo, tytär, sisko, ystävä ja työkaveri, eikä äitiys ole muuttanut näitä rooleja mitenkään. Totta kai lapsen myötä prioriteetit ovat toiset ja meillä on vähemmän kahdenkeskistä aikaa mieheni kanssa, enkä voi lähteä kavereiden kanssa ulos tuosta noin vaan, mutta ihmisenä olen edelleen se sama henkilö kuin ennen lasta. Olen vain saanut elämääni uuden roolin äitinä.

Miten olet itse kokenut äitiyden? Entä onko kotona oleminen lapsen kanssa ollut ihanaa vai onko ollut ikävä töihin?