Inspiraatio hukassa

Täällä ollaan, vaikka blogin puolella onkin ollut hiljaista. Ei vain ole ollut mitään kirjoitettavaa. Ja ne pienet hetket, jolloin voisin olla koneella pikkumiehen nukkuessa käytän mielummin muuhun. Tiskaan, siivoan, luen ja iltaisin olen miehen kanssa. Yritän aina silloin tällöin päivitellä meidän kuulumisia tänne blogiin, mutta tahti varmaan hiljenee entisestään. Ainakin hetkeksi. Katsotaan miltä tuntuu.

Töihin paluu lähestyy kovaa vauhtia ja on ajatuksissa päivä päivältä enemmän. On siihen kyllä vielä aikaa, mutta tiedän miten nopeasti aika menee. Olen sopinut palaavani töihin 50 % työajalla kesäkuun alusta. Vielä ei ole varmaa teenkö puolikasta työpäivää vai puolikasta viikkoa. Molemmissa on hyvät ja huonot puolet. Parasta olisi, jos sen saisi päättää tilanteen mukaan vaikka viikko kerrallaan. Sovin töihin paluusta ja uudesta työajasta esimieheni kanssa tarkemmin maaliskuun lopussa.

Ainakin kesän poika saa olla vielä kotona. Miehellä on täydet lomat ja isovanhemmat ovat lupautuneet hoitajiksi muuksi ajaksi. Katsotaan sitten syksyllä tilanne uusiksi, kun tiedetään missä sitä silloin asutaan ja miten töihin paluu lähtee käyntiin.

Vaikka teenkin vain puolikasta työaikaa, jätän pojan silti haikein mielin muiden hoitoon. Kyse ei ole siitä, etten luottaisi muihin hoitajiin tai ettei poika pärjäisi ilman minua. Päin vastoin! Miten minä pärjään ilman pikkumiestä? Miten pystyn keskittymään töihin, kun pikkumies on koko ajan mielessä. Olenhan viettänyt siinä vaihessa raskausajan lisäksi lähes 1,5 vuotta pojan kanssa ollen vain satunnaisesti korkeintaan kolme tuntia erossa hänestä. Silloinkin poika on ollut suurimman osan kerroista isänsä kanssa. Täytyy kyllä myöntää, että mietin ihan vähän sitäkin ovatko muut hoitajat tarpeeksi johdonmukaisia kasvattajia rajojaan jatkuvasti testaavalle taaperolle? Mieheeni kyllä luotan täysin, mutta isovanhemmat pikkumies on kietonut täysin sormiensa ympärille ja tietää jo miten heiltä saa tahtomansa :D Ei kai se siitä pilalle mene, kun on osan päivästä lellittävänä, mutta tiedän jo etukäteen, että se olen minä joka joudun kuuntelemaan illan kiukuttelua kun minulle ei menekään läpi samat temput kuin muiden kanssa. Olen jo tähän mennessä huomannut, kuinka tärkeää johdonmukaisuus ja tiukkana pysyminen lapsen (varsinkin voimakastahtoisen lapsen) kanssa on. No, pitää vain luottaa muihin ja ottaa asia sitten puheeksi, jos huomaan reilua lipsumista meidän perheen säännöistä ja rajoista.

Tämä voimakastahtoinen lapsi koittelee kyllä välillä hermoja todella paljon, mutta se kai kuuluu asiaan :D Varsinkin ruokahetket ovat yhtä pelleilyä. Poika ei edelleenkään syö itse lusikalla. Hän haluaa kyllä välillä ottaa lusikan omaan käteen, mutta hänellä ei ole aikomustakaan laittaa ruokaa suuhun (siis sitä pientä osaa ruoasta, joka lusikassa pyörittelyn jälkeen yleensäkään pysyy). Ruokaa lapataan lautaselta pöydälle tai lattialle ja pöydältä takaisin lautaselle. Lautanen käännetään ympäri, niin että koko annos on pöydällä ja lopuksi pyyhitään koko roska kädellä alas lattialle. Nokkamuki käännetään ylösalaisin ja katsotaan, kun maito valuu norona pöydälle/lattialle. Kun kiellän tiukasti ja otan mukin ja lautasen pois, lapsi huutaa protestihuutoa täyttä kurkkua katsoen minua suoraan silmiin. Tätä käytöstä on vain kotona, mutta ei vierailla tai ravintolassa. Miten te muut vanhemmat hoidatte nämä tilanteet vai syövätkö kaikkien muiden lapset nätisti ruokansa?