NOSHin täyteinen kevät

Arki on vienyt mukanaan, eikä ylimääräistä aikaa ole blogille jäänyt. Kuopuksen vauvavuosi meni vauhdikkaasti yövalvomisineen, sormiruokailuun tutustuen, pääsykokeisiin lukien ja esikoisen uhmasta selviytyen. Pikkuhiljaa kesän ja syksyn aikana arki alkoi helpottaa ja nykyään jaksan tehdä muutakin kuin yrittää selvitä arjesta hereillä pysyen.

Olen vielä hoitovapaalla ainakin ensi syksyyn asti, kunnes pienin on täyttänyt kaksi vuotta. Jotain uutta kuitenkin tapahtuu jo ennen sitä, sillä aloitin nyt helmikuun alussa NOSHin luomupuuvillaisten lasten- ja naistenvaatteiden esittelijänä. NOSHin edustajana toimin itsenäisenä yrittäjänä omalla toiminimellä. Myyn NOSHin laadukkaita, Suomessa suunniteltuja vaatteita kotikutsuilla, tapahtumissa sekä irtotilauksina asiakkailta. Jos et ole vielä tutustunut NOSHiin, suosittelen tutustumaan täältä. Klik!

Miltä kuulostaisi vaatteiden sovittaminen ja ostaminen rauhassa omalta kotisohvalta hyvien ystävien seurassa? Jos kiinnostuit, asut pääkaupunkiseudulla tai sen ympäryskunnissa ja haluat tukea suomalaista naisyrittäjyyttä, laita sähköpostia niin sovitaan kutsuaika kalenteriin. Voit myös liittyä Facebook-ryhmääni Sinin NOSH-ystävät <3 Klik!

Ihanaa viikonloppua kaikille!

Puhelimessa

Havahduin tänään taas huomaamaan miten tuo lapsi kasvaa huomaamatta. Tulin töihin ja pikkumies jäi papan hoitoon kotiin. Soitin aamupäivällä papalle sanoakseni pari unohtunutta asiaa. Kun olin sanonut asiani, antoi pappa luurin A:lle. Tämä oli minun ensimmäinen puhelinkeskustelu lapseni kanssa. Luonnollisestikaan meidän ei ole tarvinnut puhua paljoa puhelimessa, kun olen viettänyt lähes kaiken aikani lapsen kanssa.


Näin se puhelinkeskustelu meni:


A: "Hei"
Minä: "Hei kulta! Oletko syömässä aamupalaa?"
A: "On"
Minä: "Mitä sinä syöt aamupalaksi?"
A: "Eivää" (=Leipää)
Minä: "Onko se hyvää?"
A: "On"
Minä: "Äiti jatkaa nyt töitä. Pidä kiva päivä papan kanssa. Nähdään, kun tulen kotiin. Hei hei kulta!"
A: "Hei hei"


Ihmettelen kovasti missä välissä meidän vauvasta on kasvanut pieni, järkevä ihminen, jonka kanssa voi keskustella. Keskustelemme kotona kasvotusten toki paljonkin ja A on puhunut useita kertoja puhelimessa isin, mummin, papan ja tädin kanssa, mutta tämän aamuinen puhelinkeskustelu sai minut heräämään ajankuluun. Eikä puhelimessa puhuminen ainakaan helpottanut tunnetta, että olisin mieluummin pojan kanssa kotona kuin töissä.

Työt odottavat ja eroahdistus iskee

Niin kuin olen aiemmissa postauksissa (mm. täällä) maininnut, olen palaamassa kesäkuun alussa töihin ja uusi vaihe elämässä alkaa. Teen 50 % työaikaa niin, että olen kaksi viikkoa töissä ja kaksi viikkoa kotona. Mitä lähemmäs kesäkuun alkua mennään, sitä surullisempi olen siitä etten voi olla pidempään kotona. En olisi ikinä uskonut, että töihin palaaminen ja lapsesta erossa oleminen voisi olla niin jännittävää. Vaikka silloin tällöin, varsinkin pimeän ja märän talven aikana, on ollut päiviä, jolloin kotona oleminen on maistunut puulta, hermot ovat olleet tiukalla ja aika on madellut eteen päin, olen suurimman osan ajasta nauttinut lapsen kanssa kotona olemisesta todella paljon.

Tiedän, että lapset ovat pieniä vain hetken ja olen yrittänyt nauttia tästä pikkulapsiajasta täysillä. Kun lapsi kiipeää syliin, rutistaa kovasti ja antaa ison märän kuolapusun. Lyödessään päänsä ojentaa kätensä kaivatessaan rakkautta ja lohdutusta juuri sinulta. Könyää vieressä peiton alla, kunnes painautuu ihan kiinni vartaloosi ja nukahtaa kokiessaan olonsa turvalliseksi. Tapailee sanoja ja kuulet lapsen sanovan selvästi "äiti", monta kertaa putkeen. Kertoo paljon asioita omalla kielellään ja eleillään, joista suurimman osan vain vanhemmat ymmärtävät. Juoksee nauraen päin, kun haluaa sinun kaappavan hänet isoon syleilyyn. Nauraa aidosti, jolloin tiedät lapsella olevan kaikki hyvin.

 Onnellisempia hetkiä ei olekaan. Näitä hetkiä minulle tulee kova ikävä. Haluaisin olla näkemässä ne kaikki.