Perjantai-ilta

Vihdoinkin on perjantai ja arkiviikko on taas takana. Mies on illan lankoni (siskoni miehen) kanssa, joten saan nauttia perjantai-illasta omassa seurassani. Otan kaiken irti omasta ajasta ja tunnelmoin pimeää iltaa kynttilöiden loisteessa, karkkeja napostellen. Saan kaikessa rauhassa uppoutua lukemaan tänään postiluukusta kolahtanutta uusinta Vauva-lehteä. Saatan kyllä myös sivusilmällä katsoa Avalta tulevaa "Kaikki sanovat I Love You" -elokuvaa, joka ei ehkä ihan kuulu mieheni lempielokuvagenreen :D

Ihanaa perjantai-iltaa ja viikonlopun aloitusta kaikille!

1-vuotias

Tänään meidän pieni prinssi täytti yhden vuoden <3 Uskomatonta miten hurjaa vauhtia aika menee. Minusta tuntuu, että sain vasta ihan äsken tietää olevani raskaana ja nyt meillä onkin jo iso pienimies. En malttanut eilen illalla mennä nukkumaan ennen kuin löysin (pienen etsinnän jälkeen) sairaalasta mukaan saamani synnytyskertomuksen. Väkisinkin tuli vuoden takaiset ajat mieleen, joten piti vähän muistella ja fiilistellä synnytystä ja niitä hetkiä, joita vuosi sitten koettiin. Oman lapsen syntymä (ja synnytys) on kyllä sellainen tapahtuma, jonka varmasti muistaa läpi elämän. Liikuttava, mullistava, ihana ja ihmeellinen hetki. Tänään olen useasti palannut ajassa taakse päin siihen hetkeen, kun sain käärön ensimmäisen kerran syliini. Se oli rakkautta ensisilmäyksellä. Alla kuva kääröstä vuoden myöhemmin.

Imetys on ohi

Niin kauan kun olen lapsista haaveillut, olen pitänyt itsestään selvänä että yritän imettää lasta ainakin ensimmäiset kuukaudet. Mielestäni imetys on luonnollista ja äidinmaito parasta ravintoa vauvalle. Tiedän että imetys ei aina onnistu niin kuin on suunnitellut, mutta olin silti päättänyt yrittää. Meillä kävi todella hyvä tuuri, kun imetys lähti hyvin käyntiin jo lapsivuodeosastolla. Vastasyntyneen pikkumiehen piti hieman hakea oikeaa imuotetta kätilöiden ja lastenhoitajien avustuksella, mutta sekin löytyi parissa vuorokaudessa. Poika ei tarvinnut ollenkaan äidinmaidonkorviketta isosta koostaan huolimatta, vaan kasvoi hienosti äidinmaidolla. Rintani sopeutuivat uuteen tehtäväänsä hienosti, enkä tarvinnut rintakumia tai lanoliinivoidetta kertaakaan. Ja kyllä, osaan olla kiitollinen imetyksen helppoudesta, kun olen kuullut toisten äitien taisteluista imetyksen aloittamisen kanssa.

Täysimetin poikaa paria viikkoa vaille kuuden kuukauden ikäiseksi, jolloin aloimme antamaan soseita äidinmaidon ohella. Korviketta pikkuinen sai ensimmäisen kerran 10 kuukauden iässä. Tuon kymmenen kuukauden ajan olin täysin sidottu lapsen ruoka-aikoihin, koska pikkuherra ei koskaan oppinut juomaan tuttipullosta. Loppuaikoina meillä oli jo nokkamuki käytössä, mutta silloin en saanut enää pumppamalla tarpeeksi maitoa talteen. Pikkuhiljaa vähensin päivän imetyskertoja ja lisäsin vastaavasti korvikkeen määrää. Viimeisen kuukauden ajan A on saanut äidinmaitoa vain iltaisin nukkumaan menon yhteydessä. Pojan rinnalla viettämä aika lyhentyi päivä päivältä ja huomasin, että maitoa ei enää tule nimeksikään. Toissailtana kokeilin sitten laittaa pojan nukkumaan ilman iltatissittelyä ja omaksi hämmästykseksi poika nukahti yöunille ihan yhtä hyvin (tai huonosti) kuin aina ennenkin. Sama toistui eilen. Imetys on nyt siis virallisesti ohi.

Imetyksen lopettaminen on helpottavaa, mutta myös jollain tavalla haikeaa. Minulle se on taas yksi muistutus lisää siitä, että meidän vauvasta on tulossa iso poika. Itse olen kokenut imetyshetket rentouttavina äidin ja lapsen välisinä hetkinä, jolloin lapsi tankkaa itseensä maidon lisäksi turvaa, hellyyttä ja rakkautta. Olenkin huomannut, että jo imetyksen vähentyessä poika alkoi kaipaamaan enemmän syliä ja uniriepu (toimi myös imetysharsona) tuli tärkeämmäksi kuin aikaisemmin. Pikkumies kiipeää tai pyytää syliin todella usein ja hykertää onnesta, kun saa unirievun ennen päivä- ja yöunille menoa käteensä. Luulen, että sekä pojalla että äidillä on hieman totuttelua uuteen tilanteeseen.

Anonyymiys

Siitä asti kun aloin kirjoittaa blogia, olen käynyt itseni kanssa keskustelua kuinka paljon haluan itsestäni ja varsinkin lapsesta blogissa kertoa ja paljastaa. Tiedän, että blogia on mukavampi lukea, jos kirjoittaja kirjoittaa omalla nimellään ja naamallaan, ja jos blogissa on kuvia tekstissä esiintyvistä henkilöistä. Pidän itsekin sellaisia blogeja mielenkiintoisempina. Silloin lukija pääsee ihan eri tavalla mukaan kirjoittajan elämään ja tutustuu tähän paremmin.

Koska kirjoitan tätä blogia ikään kuin päiväkirjaksi itselleni, haluaisin kovasti kertoa täällä mahdollisimman paljon meidän elämästä ja laittaa tänne kuvia minulle tärkeistä hetkistä ja ihmisistä. Kerta toisensa jälkeen päädyn kuitenkin siihen, että kirjoitan omaa blogiani anonyyminä enkä laita blogiin tunnistettavia kuvia itsestäni enkä lapsesta. Saatan vielä joskus muuttaa mieleni omien kuvien suhteen, mutta lapsen kuvien kanssa olen tiukempi. Vaikka minä mielelläni ylpeänä esittelisin teille kaunista poikaani ja jakaisin teidän kanssa hassun hauskoja kuvia, mielestäni se ei ole eettisesti oikein. En ikinä antaisi itselleni anteeksi, jos lapsen kuvia käytettäisi väärin. Netissä kun ei voi valvoa, kuka kuvat kopioi ja mihin käyttötarkoitukseen. En myöskään pidä ajatuksesta, että lapsen kasvaessa joku tunnistaa hänet blogin perusteella. Minulla ei mielestäni ole oikeutta laittaa kaikkien nähtäville kuvia lapsesta, joka ei pysty vielä itse sanomaan haluaako hän kuvia itsestä muiden katseltavaksi. En ole laittanut kuvia pojasta edes Facebookiin, vaikka siellä kuvien väärinkäytön vaara onkin huomattavasti pienempi. Ehkä olen vain ylisuojeleva ja tiukkapipoinen äiti, mutta mielestäni parempi näin. En tuomiste muita, jotka tekevät toisin. Kukin saa tehdä niin kuin itsestä tuntuu parhaalta.

Mukavaa viikon alkua kaikille!

Kuvia Lapista

Kotona taas. Reissu meni mukavasti ja irtiotto arjesta teki hyvää. On se vaan kiva palata virkistynein mielin takaisin arkeen.

Tässä kuvia Lapin tunnelmasta. Poroja oli liikkeellä tavallista vähemmän ja nähtiinkin niitä vain parina päivänä autosta käsin. En siis saanut napattua kuvaa sarvipäistä.

Vaihtelua arkeen Lapista

Tämä viikko on mennyt mukavan nopeasti, kun lähes jokaiselle päivälle on ollut jotain ohjelmaa. Tylsäksihän se käy, jos kaikki päivät ovat samanlaisia. Pieni ohjelma ja muutos tavalliseen päivärytmiin on ihan tervetullutta. Eilen ohjelmaa taisi vaan olla vähän liikaakin, kun ystävä hajamielisyys kävi taas kylässä. Illalla olin menossa odottamalleni ryhmäliikuntatunnille ja salille päästyäni huomasin, että tunti olikin alkanut jo puolituntia aiemmin. Voi että kun otti päähän, etten viitsinyt tarkastaa tunnin alkamisaikaa aiemmin päivällä, vaan luotin että muistan alkamisajan oikein. En tietenkään muistanut! (En tykkää kuntoilla salin puolella, vaan käyn ryhmäliikuntatunneilla.) Ei auttanut muu kuin juosta juoksumatolla suurin ärtymys pois ja lähteä suihkun kautta takaisin kotiin. Illan pelasti tekstiviestinä tullut saapumisilmoitus alkuviikosta tilaamistani vaatteista, jotka koukkasin postista hakemaan.

Ensi viikko menee myös mukavasti, kun pääsen pojan ja vanhempieni kanssa Lappiin. Maanantaina lennän pikkumiehen kanssa Rovaniemelle, jossa vanhempani ovat meitä vastassa. Siitä ajetaan vielä puolitoista tuntia Luostolle tuttuun kelohonkamökkiin. Eiköhän siellä hiljaisuudessa, takan lämmössä, akut lataudu. Isovanhemmat jaksavat touhuta A:n kanssa, niin saan ehkä itsekin hengähtää välillä. Loman rentouttavuus riippuu osaksi tietenkin siitä, miten pikkumies nukkuu yönsä vieraassa paikassa. Parin viikon takainen kylpyläreissu ei nostanut odotuksia hirveän korkealle. Jos ensi viikolla nukutaan viisi yötä yhtä huonosti kuin nukuttiin se yksi yö kaksi viikkoa sitten, loma on kaikkea muuta kuin virkistävä. Ei auta muu kuin toivoa parasta ja varautua pahimpaan.

Ensi viikko on siis hiljaiseloa täällä blogin puolella, mutta palaan kirjoittelemaan taas matkan jälkeen. Kuvapostaus tulee varmasti, jos vaan saan räpsittyä onnistuneita kuvia Lapin tunnelmasta.

Sienikeitto

Viileämmillä ilmoilla alkaa tehdä mieli keittoa sisuksia lämmittämään. Olen huomannut, että meillä eri vuodenaikoina syödään erityyppisiä ruokia. Keväisin leivon paljon ja silloin herkutellaan usein muun muassa suolaisilla piirakoilla sekä leivonnaisilla, kesäisin syödään usein salaatteja ja grilliruokaa, syksyisin keittoja ja talvisin tulee helposti tehtyä erilaisia uuniruokia kuten laatikoita.

Pirkan syyskuun Ruoka-lehdessä oli savujuustoisen sienikeiton resepti. (Alkuperäinen resepti löytyy myös täältä.) Pidämme molemmat sienistä, joten otimme reseptin kokeiluun. Muokkasin reseptiä vain sen verran, että korvasin puolet herkkusienistä kanttarelleilla, jotka olin ottanut pari päivää aikaisemmin pakastimesta jääkaappiin sulamaan. Hyvää tuli! Tässä on taas yksi helppo ja nopea arkiruoka vaihtelua tuomaan.

Savujuustoinen sienikeitto

2 rs (á 200 g) herkkusieniä
1 iso sipuli
1 valkosipulinkynsi
2 rkl voita
3/4 dl vehnäjauhoja
8 dl vettä
1/2 rkl soijakastiketta
1 tl suolaa
1/4 tl mustapippuria
1 rs (180 g) leppäsavusulatejuustoa (löytyy ainakin Pirkalta)
3 rkl ruohosipulia hienonnettuna

1. Puhdista ja viipaloi herkkusienet. Kuori ja hienonna sipuli sekä valkosipuli. Kuumenna rasva kattilassa ja paista siinä sieniä, sipulia ja valkosipulia noin 5 minuuttia.
2. Ripottele vehnäjauhot kattilaan ja sekoita. Lisää vesi ja kuumenna kiehuvaksi samalla sekoittaen. Mausta soijakastikkeella, suolalla ja pippurilla. Anna keiton kiehua miedolla lämmöllä kannen alla noin 5 minuuttia.
3. Lisää keittoon sulatejuusto nokareina. Sekoita niin, että juusto sulaa. Lisää lopuksi ruohosipuli.